Miksi hän oli aina niin vihanen, epäilevä, koetteleva? Ja ne tunteet mitä hän ei näyttänyt, mitä sain tuttavilta kuulla. Miksi jonkun ihmisen pitää olla niin paha, että sitä haluaa vaan juosta takaisin ja muuttaa hänen elämänsä hyväksi? Miten mä haluan vastata hänen ystävyyspyyntöön sosiaalisessa mediassa ihan vaan sen takia, että on ikävä sitä mielikuvaa mitä hän oli minun päässäni. Mitä hän rakkaudesta ja välittämisestä tietää?  Kuinka haluaisin kertoa hänelle miten päiväni ovat sujuneet, mutta se vääntyisi taas siihen "Missä lie olet ollut ja kenen kanssa". Minä jo kerkesin kuvitella, että minulla oli kaikki. Ei ollut. Ensin vapaus tuntui hyvältä, nyt elämässä eteenpäin meneminen ahdistaa. Tätäkö se on jokaisella, jotka eroavat?

Kuolisin, jos hän kertoisi sittenkin rakastaneen oikeasti minua ja hänellä ei olisi ollut ketään. Hyväuskoinen hölmö minussa haluaa ajatella, ettei hän sinä iltana tehnyt mitään sen naisen kanssa. Puhu pukille ja käsi kuuntelee. Sama juttu, jos ihminen kuolee. Surun jälkeen me muistamme ainoastaan hyvät asiat. Helkkarin vainajat, saavat nukkua rauhassa eivätkä heidän tarvitse maksaa vuokraa punkastaan. Elämä lienee tarkoitettu elettäväksi, niinhän hänkin sanoi. Jos ihminen on ollut vankilassa pitkän aikaa, alkaa ulkomaailma tuntua isolta ja pelottavalta. Minua varmaan ahdistaa ajatus valinnan mahdollisuuksista. Tein kompromisseja tupakoinnin suhteen. En ikinä halua suudella tupakoitsijaa, hän poltti. Kaikkeen tottuu ja sain olla tyytyväinen siihen, että minua suudeltiin.

Voi kun joku hänen entisistä tyttöystävistä olisi kertonut minulle minkälainen hän on... olisinko uskonut? Hyvä asia oli, että minä rakastuin. Huono asia oli tässä se, että minä rakastuin. En ole kuopannut ajatusta siitä jostain, jonka vielä joskus löydän ja jolle voin antaa sen kaiken, minkä halusin antaa hänelle. Rakastun aina väärään henkilöön. Toisaalta onneksi kysymys oli vaan aivojen kemiallisesta häiriöstä ja muutaman kepiniskun jälkeen alan varmasti palata tajuihini. Opin itsestäni paljon, sisälläni ei asu lehmää vaan ilkikurinen tytönhupakko joka "seuraa rakkautta".

Mistä kaipuu syntyy? Tutuksi totutuiden asioiden poistumisesta? Hän tarvitsi aikaa viikon, jos minä olisin jättänyt hänet. Miksi? Tottuakseen, etten ole läsnä hänen elämässään? Hän tiesi, että naiset tulevat hulluiksi hänen seurassaan. Noh, minkäköhän takia? En nyt viitsi heittää niitä villiä arvauksia mitä edellisille on mahdollisesti voinut tapahtua... Minä irrottauduin varmasti hänen mielestään niin väkivaltaisen nopeasti hänen elämästään. Toisaalta pelottaa, toisaalta sitä voisi vaan maalata sotamaalauksen ja kohdata hänet kuin miehen. Alkoholia en kyllä nauti tippaakaan. Silloin juoksen itkien hänen kaulaansa. Mielestäni ihminen on niin kauan hyvä kunnes toisin todistetaan. Huonon avioliiton pohjalta on turha mennä ampumaan miehiä sen takia, että yksi..kaksi...tai kolme saattoivat olla pahoja. Seuraava mies on hyvä, suorastaan upea. Pitää vaan löytää se mies jostain.

Tekisi mieli potkasta häntä nilkkaan, huutaa täysiä kuinka paljon häntä rakastin (sen suostuttelun ja maanittelun jälkeen) ja kuinka paljon kaipaan sitä, että hän törkkäsi lautasellisen ruokaa eteeni. Ystävä ja hänen miehensä tekevät minulle huomenna ruokaa, josta pidän kovasti. Yksinolo on myrkkyä. Maanantaina alkaa arki ilman häntä, jokainen päivä ja on eteenpäin toipumisessa. Kaipa joku kallonkutistaja on tehnyt jonkinsortin työkalun eroon. Jos ei ole, niin minä voisin ne tässä vääntää. Nimen voisin messevästi heittää "Irtisanoutumisen portaat". Peli kulkee näin; ensin juokset kolme ylöspäin, kompastut ja pyörit kolme alas. Olet lähtökuopassa. Saat viikonloppuna alkoholia, hyppäät kaksi rappusta ylöspäin ja loukkaat pääsi. Krapulan tullen käy tikkauttamassa itsesi lähtöruudun kautta sairaalassa. Keräät luusi ja ryömit viimeisellä voimilla sen ensimmäisen rapun, joku pölliin heittovuorosi ja noppasi. Istua kökötät siinä ensimmäisellä rapulla kunnes itket silmäsi pellolle. Joku palauttaa säälistä nopan ja huomaat kun ihminen, jota rakastit, vilkuttaa rappusten yläpäässä uuden rakkaan kanssa. Sen jälkeen ryömit vitutuksen voimalla seuraavalle rappuselle...

Tosiaan hyvä asia, että rakastuin. Lapsen isän kanssa olin säälistä ja tottumuksesta. Eroa taisin tehdä jo ensimmäisellä viikonlla kun muutettiin yhteen. Vaikka ero hänestä vei vuosia, oikeastaan viisi vuotta. Se oli helppo. Nyt säälin hänen tyttöystäväänsä, jolla ei ole hajuakaan hänen ongelmista, veloista, elämästä, mielenterveysongelmista ja valehtelusta. Toivon, että lapsen isä muuttuisi, muuten hän vaan rikkoo taas seuraavan mielenterveyden. Seuraavan kerran jos jonkun exä haluaa nähdä minut ja uskaltaa tulla kanssani kahville, minä tarjoan vielä pullat kaupanpäälle. Me naiset inhoamme toisiamme ja kilpailemme miesten huomiosta, kuka saa parhaimman, rikkaimman ja komeimman? No olihan se mukavaa kulkea hänen kanssaan kaupungilla...iiih "TaunoPalomaisenkomea"-mies ja olihan sitä mukavaa keskustellakkin, silloin kun keskustelu ei pyörinyt hänen lempiaiheensa, seksin/panemisen ympärillä. "With you I talk to. You are the only woman I talk to". No kiva...kunhan et vaan syyttäisi siitä, että panen Ahmedin kanssa.

Lauantaihin on enää muutama hetki... Joskus minun on kuitenkin kohdattava hänet, halusin tai en.