Jos saisin, voisin ampua sen lauseen keksijän joka lässyttää "se mikä ei tapa, vahvistaa". Heikoista hetkistä tulee kiinalaista vesikidutusta, silloin haluan soittaa hänelle kun sisuskalut ovat käännetty ulospäin ja minä kaipaan häntä. Mitä minä oikeastaan kaipaan? Sitä, että todistelen ympäri mantuja syyttömyyttäni vai sitä, että hän haastaa ilkeyksissään riitaa kanssani? Ehkä niitä molempia. Olenko tosiaan niin heikko, että vaihtaisin taas yhden yön hänen sylissään syytöksiin. Minusta tuntuu, että puhelimeni on kuollut. Ennen niin iloisesti pirisevä nokialaiseni kärsii masennuksesta. Siinä on jotain vikaa... eikö puhelut tulekkaan perille? Eikä auta vaikka sammutan ja kytken virrat uudelleen. Silti hiljaista. Sitten kun joku soittaa, hyppään 3 metriä ilmaan ja muistan, ettei se voi olla hän. Rauhoitun. Mitä jos olen ollut harrastuskavereitteni kanssa kun puhelin soi? Tai oikeastaan, entäs sitten? Tänään kävin hikoilemassa tatamille heti aamusta.

-"Go do more!" oli varmaan käänteistä psykologiaa, koska takertuisin tiukemmin siihen tilaan, jossa liikkuisin ainoastaan naisten kanssa. Iloisuus ja agressiivisuus katosi minusta, jäljelle jäi alakuloisuus ja alistuneisuus. Minne hän meni, minä seurasin. Jos hän ei halunnut tehdä jotain, en minäkään halunnut. Mutta minulla oli joku, joka piti minusta niin paljon. Ja ennen isoa riitaa, kertoi jopa rakastavansa. "I like you so much". Liekö toipumisprosessia kun kirjoitin hänelle kirjeen. Kerroni hänelle avoimesti mitä tunsin, mitä ajattelin ja etten tekisi ikinä hänelle ongelmia. Mielummin tekisin tahranpoistajat ja katoaisin, kun soitteleisin sinivuokoille. Haluan vain olla ystävällinen hänelle. Ehkä hänen elämänsä kotimaassaan ei ole ollut helpoimmasta päästä, eikä se tietenkään auta jos hän täällä mellastaa kun sika naurishalmeessa. Jospa yksi ystävällinen ihminen saisi hänet ajattelemaan, ettei aina tarvitse pelätä. Miten jonkun elämä voi olla vaan panemista, naisia ja keskustassa notkumista. Ehkä hän tosissaan yritti, mutta minkä tiikeri juovilleen mahtaa? Hän nauraa kirjeelleni ja varmaan repii sen. Kerroin Suomenlinnasta ja tunteistani, onnellisuudestani. Eipä mun elämääni näitä miehiä tipahtele taivalta, olisiko pitänyt tyytyä huonompaan? Äsh, viisi vuotta lapseni isän kanssa olisi pitänyt opettaa vaatia parempaa... Mutta tämä mies oli niin pitävinään minusta! 

Tulee aika jolloin kohtaan hänet. Se on varmaan tänä lauantaina. Hän tulee eteeni aivan liian pian, mutta minulla on ystäviä ympärillä. Ilman heitä varmaan seuraisin häntä hänen kotimaahan asti ilman räpäyttämättä silmää. Kukapa sitä elämäänsä haluaa tallata yksikseen mutta turha sitä on toivoa, että jonain päivänä hänestä tulisi niin seniili, ettei osaisi käyttää enää puhelintani. Ja se ulkonäkö, kroppa... kaikki ovat vain silmänlumetta ja karisevat pikkuhiljaa pois. Mitä siitä olisi tullutkaan? Kotiin tulee mies, joka heittää kondominkuoren ja viagrapaketin rapun viereiseen roskikseen ennen kun tulee sisälle? Kotiin voisi tulla mies, joka kiroaa työpäiväänsä, haukkuu naapurin Jorman bemarin  ja pyytää sen jälkeen minua juoksulenkille tai salille. Eikä sen miehen tartte aina tykätä musta, mutta kunhan ei valehtelisi ja pettäisi. Mä voisin vastapalkaksi keittää liian laihaa kahvia ja kokata karppaussafkoja. Hassua miten sitä odottaa, että se ritari tulee valkoisella hevosella, taivas selkenee hänen taustaltaan tai fanfaarit soivat... Äh, joopajoo. Pienestä pitäen me luemme satukirjoja niistä kauniista ja hoikista prinsessoista, jotka noudetaan kun take away annokset kotioveltaan. Saatan mielessäni kirota hieman Walt Disneytä tästä illuusiosta... Hän oli kuin satuni prinssi; periksiantamaton, komea ja maskuliininen. Heppa puuttu, mutta väliäkös sillä 2000-luvulla. Minua ei todellakaan ikinä ole kosiskeltu samalla tavalla, kaippa se pistää pään hetkellisesti tilttiin. Hyvät naiset...lahjahevosta on lupa katsoa suuhun.  Ei pidä ottaa pintaremontoitua versiota vaan sen takia, että kukaan ei huoli teitä läskimakkaroiden tai riipputissejen takia. Makkarat tulevat ja menevät, tissit tavoittelevat vuosi vuodelta ensin napaa sitten polvia. Sitten olisi pitänyt laitattaa varmasti silikonia sinne tänne ja tonne, kun se mukava mies olisi sanonut, että keitossani on kärpänen ja lätkäissyt sen hengiltä riipputissilläsi. Arkipäivän rakkaus on se, mikä merkitsee.


Puhelimeni on edelleenkin kuollut... Tänään tapasin ystäviä hänen kulkureitillään. Hän lähtee töihin siinä klo 10 aamulla. Minä en ole siihen aikaan lähimaillakaan. Pelkäsin, että hänellä on vapaa päivä. Säikähdin jokaista mustahiuksista etnistä vastaantulijaa, jotka sopivat hänen tuntomerkkehin. Hulluksihan tässä tulee ja joskus minun on kohdattava hänet. Miten tervehdin? Onko hän vihainen minulle? Haluaako, etten edes katso häntä? Mulla varmaan pettää jalat alta ja normaalisti jäisin tuijottamaan häntä. Mielikuvaharjoittelua, sitähän ne mäkihyppääjätkin tekevät. Toisaalta olen vapaa kun taivaan lintu ja siellä hyppyrin nokalla ihan "up yours" ja toisaalta taas nurkissa raahautuva, omaa varjoaan pelkäävä Klonkku. Mieli tekisi heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla, että hän kohtelisi minua hyvin.